Eduskunta oli torstain täysistunnossa perimmäisten eettisten kysymysten äärellä, kun lähetekeskustelussa oli kansalaisaloite eutanasian laillistamiseksi. Syvälle menevä asioiden pohtiminen on tervettä, ja kiitänkin kansalaisaloitteen tekijöitä, sillä ilman aloitetta emme ehkä olisi käyneet tarpeellista keskustelua saattohoidosta.

Minulla oli Diakonia-ammattikorkeakoulussa opiskellessani erinomainen opettaja, sairaalapastorina ikänsä työskennellyt Matti Keski-Nisula, joka aina korosti ihmisten oikeutta hyvään elämään ja hyvään kuolemaan. Kuolemakin voi olla hyvä silloin, kun saattohoito ja kivunlievitys ovat kunnossa eikä kuolevaa jätetä hädässään yksin. Kuolema on meille jokaiselle väistämätön ja se ei aina ole kaunis tai peloton tapahtuma. Kuolevan osa on ankara silloin, jos ihminen jää tahtomattaan yksin tai jos olosuhteet eivät ole ihmisarvoiset. Silti uskon, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Vanhan sananlaskun mukaan ihmisellä lopulta ei ole muuta lääkettä kuin toivo.

En kannata eutanasian laillistamista, koska en hyväksy tarkoituksellista ihmiselämän lopettamista. Ihmisarvo on alkuperäinen, ehdoton ja kaikille samanlainen. Ihmisen arvo ei riipu siitä, onko hän sairas vai terve. Jokaisen elämällä on tarkoitus loppuun saakka, vaikka emme itse tai omaisina sitä siinä hetkessä hyväksyisikään. Kokemiamme vastoinkäymisiä voi usein arvioida vasta ajallisen etäisyyden päästä. Sairauden kohtaaminen muuttaa elämäntilanteen ja sen tarkoitusta on vaikea löytää. Kysymyksiä on paljon, vastauksia vähän. Mielestäni armokuolema ei ole kuitenkaan oikea vastaus kärsimykseen.

Mielestäni hyvä kuolema ei tarkoita eutanasiaa vaan laadukasta saattohoitoa, joka on kuolevan ihmisen hoitoa ja tukea elämän loppuvaiheessa ja jossa on keskeistä potilaan oireiden ja kärsimyksen lievitys ja jota työtä tekemässä on ammattitaitoinen ja lämminhenkinen henkilökunta. Ammattilaisten rinnalla apua antavat monet koulutetut vapaaehtoiset: hädässä ystävä tunnetaan. Tuntematon lähimmäinen voi tulla kuolevan rinnalle hänen surunsa, kysymystensä, kipujensa ja pelkojensa kohtaajana.

Saattohoito on kokonaisvaltaista ja siihen kuuluu myös omaisten ja läheisten tukeminen. Aina ei ole mahdollista olla kotona kuolemaan asti, ja hyvä saattohoito vaatii kodinomaisen paikan, jossa on mahdollisuus yksityisyyteen ja rauhallista olla rakkaiden ihmisten kanssa tai sairaalapastorin, diakonin tai muun henkilön kanssa. Tämä ei onnistu, jos verhon takana on toinen potilas. Kuoleman lähellä tarvitaan rauhaa.

Ilman ihmistä kunnioittavia tiloja ja työskentelyolosuhteita ei henkilökunta pysty antamaan laadukasta saattohoitoa. Sen vuoksi saattohoidon kehittäminen vaatii rahaa, ja tämä ei ole se kohta, jossa pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta voisi säästää. Erään arvostamani ammattilaisen mukaan saattohoitoa antava henkilö tarvitsee kolmenlaisia korvia: "yhdet kuulemaan, mitä kuoleva sanoo, toiset kuulemaan, mitä hän ei sano, kolmannet kuulemaan, mitä hoitajan oma sisin käskee hänen tehdä." Tällaiseen läsnäoloon ei ole aikaa tällä hetkellä hoitohenkilökunnalla ja lääkäreillä terveydenhuollossa, vaan sitä voi saada Suomessa vain saattohoitoon erikoistuneissa yksiköissä, joita ei ole joka paikkakunnalla ja joihin pääsee vain maksusitoumuksella tai itse maksavana, jolloin hinta on noin 400 euroa vuorokaudessa.

Saattohoidon kuuluu olla jokaisen perusoikeus iästä, varallisuudesta tai asuinpaikasta riippumatta, ja sen vuoksi tarvitsemme saattohoitolain. Hyvässä saattohoidossa päämääränä on kuolevan ihmisen mahdollisimman hyvä elämä kuolinhetkeen saakka. Toivon menestystä niille lakialoitteille ja toimenpidealoitteille, jotka on jätetty saattohoidon parantamiseksi. Uskon, että kun kaikilla eduskuntapuolueilla on selvästi tahto parantaa saattohoitoa, ei pitäisi olla esteitä toteuttaa se. Mutta eutanasian laillistamista en kannata.