Aktiivinen työvoimapolitiikka on välttämättömyys työttömyyden pienentämiseksi ja köyhyyden vähentämiseksi. Järjestöissä on paljon erilaisia mahdollisuuksia työllistää pitkäaikaistyöttömiä ja vajaakuntoisia. Tätä varten tarvitaan valtion palkkatukirahaa.

Miksi hallitus näkee palkkatuen järjestöihin ”tempputyöllistämisenä” samaan aikaan kun se antaa lisäbudjetissa palkkarahaa 38 miljoonaa euroa Talvivaaraan? Nähdäänkö kova kaivosteollisuus parempana kuin 3. sektorin järjestöissä tehtävä pehmeämpi työ?

Palkkatuesta saatavat hyödyt ovat suuremmat kuin sen kustannukset, sillä sen avulla vältetään syrjäytymisen ongelmat. Yhteiskunnan on järkevämpi työllistää ihmisiä palkkatuen avulla niin järjestöihin, kuntiin kuin yrityksiin kuin ottaa pitkäaikaistyöttömyydestä, köyhyydestä, terveyseroista ja syrjäytymisestä aiheutuvat yhteiskunnalliset negatiiviset seuraukset. Pitkäaikaistyöttömyys on köyhyyteen joutumisen suurin riskitekijä. 1990-luvun lamavuosista lähtien Suomessa on ollut yhä enemmän köyhyydessä eläviä ihmisiä ja yhteiskunnan ruohonjuuritasolla kytee jo anarkia. Edellytän hallitukselta köyhyyden vähentämistä ja tasaisemman tulonjaon saavuttamista suomalaisten kesken.

Työttömyydessä on ennen kaikkea kyse työpaikkapulasta. Työhalua ihmisillä kyllä on. Työttömyys ei poistu pelkästään markkinatalouden pelisäännöillä, vaan tarvitaan vahvaa valtiota. Nollatuntisopimusten varaan laskettu työllisyyspolitiikka ei ole kestävällä pohjalla.

Työttömän elämään liittyy paljon byrokratiaa, jota on purettava. Työmarkkinatuen ja peruspäivärahan 300 euron suojaosuuden soveltaminen aiheuttaa käytännön ongelmia. KELA ja kassat odottavat työnantajien palkkakuitteja etupainotteisesti, eivätkä maksa korvausta ilman palkkakuitteja. Käytännössä ongelma ilmenee seuraavasti: Työtön saa töitä satunnaisesti muutamia työpäiviä kuukaudessa. Hänellä on oikeus tienata maksimissaan 300 euroa kuussa menettämättä työttömyyskorvaustaan. Mutta kun hän tekee muutamia työtunteja, pitää hänen toimittaa kaikki dokumentit palkkatiedoista työttömyyskorvauksen maksajalle tehdessään kuukausittaista päivärahahakemusta. Välttämättä näitä kaikkia dokumentteja hän ei ole vielä saanut työnantajaltaan heti työtunnit tehtyään. Työtön ei päivärahan maksun viivästymisen pelon vuoksi uskalla vastaanottaa työtä. Jos satunnaisia työtunteja tuleekin yli 42 tuntia päivärahajaksoon, mutta kuitenkin alle kaksi viikkoa, niin työtön joutuu ansiopäivärahaa hakiessaan uusien hakijoiden joukkoon, jolloin hän joutuu odottamaan päivärahaansa kolme viikkoa.

Järkevää olisi, että satunnaisten työtuntien ilmoittaminen silloin, kun palkka on sallitun 300 euron ansaitsemisrajan sisällä, pitäisi voida tehdä jälkikäteen. Tämä helpottaisi työtöntä vastaanottamaan satunnaisia työtunteja mm. sairauslomasijaisuuksia. Tarvitsemme myös nopeampaa tiedonsiirtoa ja digitalisaatiota joustavoittamaan käsittelyä. Työtöntä ei pidä myöskään satunnaisen työnteon vuoksi laittaa jonon hännille päivärahahakemusten käsittelyssä.