Suomessa on viime aikoina nähty huolestuttava kehityssuunta, jossa taloudellisen tuen tarve on kasvanut samalla, kun julkisten palvelujen ja sosiaaliturvan leikkaukset vaikeuttavat ihmisten arkea. Työssäni näen tämän tilanteen vaikutukset päivittäin. Kun peruspalvelut eivät enää riitä, vastuu siirtyy järjestöille ja seurakunnille – mutta niidenkin mahdollisuudet auttamiseen ovat rajalliset.

Esimerkiksi asumistukeen ja työttömyysturvaan kohdistetut supistukset ovat ajaneet monet perheet ahtaalle. Monissa kodeissa joudutaan tekemään valintoja, jotka eivät kuulu hyvinvointivaltioon: ostetaanko ruokaa vai lääkkeitä, maksetaanko vuokra vai sote-laskut. Nämä leikkaukset vaikuttavat erityisesti heihin, jotka ovat jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa – pienituloisiin, pitkäaikaissairaisiin, työttömiin, opiskelijoihin, eläkeläisiin ja lapsiperheisiin. Usein vaikutukset näkyvät konkreettisesti arjessa esimerkiksi vuokravelkojen ja häätöjen lisääntymisenä.

Tilanne on erityisen huolestuttava myös opiskelijoiden ja nuorten osalta. Asumistuen ehtojen kiristäminen, elinkustannusten nousu ja mielenterveyspalveluiden riittämättömyys vaikeuttavat heidän elämäänsä. Monilla nuorilla on vaikeuksia löytää työpaikka tai jaksaa opiskella, mikä kasvattaa riskiä joutua syrjäytymisen kierteeseen.

Järjestöjen ja seurakuntien tarjoama tuki, kuten ruoka-apu ja muut auttamispalvelut, ovat monille välttämättömiä. Kuitenkin myös näiden auttajatahojen voimavarat ovat rajallisia, eikä apua riitä kaikille sitä tarvitseville. Samalla kun hävikkiruoan määrä on vähentynyt, avuntarvitsijoiden määrä on kasvanut merkittävästi.

Huolestuttavinta on kuitenkin se, että päätöksiä tehdään asiantuntijoiden näkemyksiä sivuuttaen ja arvioimatta niiden kokonaisvaikutuksia. Asumistuen leikkaukset johtavat siihen, että säästöt siirtyvät toimeentulotuen menoihin, jolloin kokonaisvaikutus julkiseen talouteen jää vähäiseksi. Leikkauksia perustellaan tiukalla hallitusohjelmalla, mutta seurauksista ei oteta vastuuta. Kun peruspalvelut ja sosiaaliturva heikkenevät, kaikkein haavoittuvimmat jäävät yhä enemmän yksin. Tämä kehitys ei ole hyväksyttävää.

Yhteiskuntamme velvollisuutena on huolehtia jokaisesta jäsenestään, erityisesti heistä, jotka eivät pysty selviytymään omin voimin. On ensiarvoisen tärkeää, että leikkausten sijaan panostetaan toimiin, jotka ehkäisevät syrjäytymistä ja vähentävät yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Näin voimme luoda yhteiskunnan, jossa jokaisella on mahdollisuus elää arvokasta elämää.

Satu Taavitsainen
Kaupunginvaltuutettu (vas)
Etelä-Savon aluevaltuutettu
Mikkeli