Suomen Perustuslain 19. pykälän mukaan ”julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä”. Olemme myös sitoutuneet kansainvälisin sopimuksin turvaamaan kansalaisille riittävät julkisen vastuun piiriin kuuluvat sosiaali- ja terveyspalvelut. Näitä ovat mm. YK:n ihmisoikeuksien julistus ja yleissopimus, EU:n sosiaalinen peruskirja sekä maailman terveysjärjestön WHO:n perustamisasiakirja.

Lain toteutumista voidaan arvioida vertaamalla eri väestöryhmien saamia palveluja. Riittävien palvelujen periaate tarkoittaa käytännössä sitä, että palvelujen saamisen tulee perustua palvelujen tarpeeseen. Toissijaisia tekijöitä ovat henkilön asuinpaikka, sukupuoli, maksukyky tai sosiaalinen asema. Näillä ei saa olla vaikutusta palvelujen saantiin. Itä-Suomessa asuvan pienituloisen sepelvaltimotautipotilaan on saatava yhtä hyvää hoitoa kuin samasta sairaudesta kärsivä hyvätuloinen ison kaupungin asukas saa.

Kelan tutkimusten mukaan hyväosaiset saavat lääkäripalveluja, lääkehoitoa, avopalveluja ja ennaltaehkäiseviä terveystarkastuksia muita enemmän. Tämä on näkynyt mm. hammashuollossa. Myös kirurgiset toimenpiteet ovat kohdentuneet muita enemmän suurituloisille näkyen mm. ohitusleikkausten ja pallolaajennusten määrässä. Merkittävä osa ei-kiireellisissä tapauksissa sairaalahoitoon pääsevistä tulee lääkärin lähetteellä työterveyshuollosta ja yksityisistä palveluista. Näin lääkärikäyntien suurempi määrä ylemmissä tuloluokissa selittää ainakin osan erityisesti kirurgisissa hoidoissa nähdystä hyvätuloisia suosivasta vinoutumasta.  

OECD:n tutkijaryhmä on verrannut kaikkien lääkärikäyntien tarpeeseen suhteutettuna määrää tuloluokittain 21 läntisessä OECD-maassa 2000-luvun alussa. Useimmat maat kohdensivat palveluja osapuilleen tasapuolisesti. Kolmessa maassa jakauma kuitenkin oli selvästi hyvätuloisia suosiva. Maat olivat USA, Portugali ja Suomi.

Tutkimustulokset ovat yhteneviä kansalaispalautteen kanssa. Pienituloinen eläkeläinen tai työtön ei saa aina edes välttämättömiä perussosiaali- ja terveydenhuollon palveluja. Koetaan, että hyvätuloisilla on ohituskaistansa saada lähete sairaalaan. ”Mitä suuremmat maksut, sitä suurempi epätasa-arvo.” Suomalainen systeemi lähti lopullisesti vinoutumaan 90-luvun puolivälin jälkeen ja nykyinen järjestelmämme on rikki.

On tosiasia, että suomalainen perusterveydenhuolto ja monet sosiaalipalvelut kuten vanhustenhuolto ja lapsiperheiden ennaltaehkäisevä kotipalvelu, ovat rapautuneet. Palveluita ei ole saatavilla ja osa niistä maksaa liikaa.

Suuri- ja pienituloiset pääsevät ja hakeutuvat hoitoon eri tavoin ja palvelujärjestelmä hoitaa heitä eri tavoin

Vähemmän koulutetuilla henkilöillä on keskimäärin huonompi tietämys omasta terveydestään ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Mikäli elinolosuhteet ovat ankarat niin monet arkipäivän käytännön huolet, kuten ruuan riittäminen, ohittavat aktiivisen ja huolellisen oman terveyden vaalimisen ja sen osana riittävän terveyspalvelujen käytön. Lääkeresepti ei auta, jos ihmisellä on nälkä tai hänellä ei ole rahaa tarvittaviin lääkkeisiin. Esteitä käytölle maksujen lisäksi luovat myös palvelujen fyysinen etäisyys ja jonotusajat.

Pieni- ja suurituloisille tarjotaan myös erilaisia palveluja. Paremmin koulutetuilla on parempi kyky perustella ja vaatia parasta mahdollista hoitoa. Lääkäreillä ja hyvätuloisilla potilailla on yhteinen kieli ja yleisempi yhteinen kulttuurinen perusta ja näistä johtuva parempi kommunikaatio ja toisiinsa samaistuminen, joka edesauttaa mahdollisimman sujuvan ja laadukkaan hoidon järjestämistä juuri ylempiin sosiaaliryhmiin kuuluville.

Sosiaali- ja terveydenhuollon tulisi käyttää mahdollisuuttaan kaventaa väestöryhmien terveyseroja ja olla jatkossa nykyistä paljon aktiivisempi elintapojen aiheuttaman sairaustaakan pienentämisessä. Yleisten kansantautien hoidon kattavuus ja laatu tulee saada paremmalle tasolle. Kaikki hoitoa tarvitsevat on saatava nykyisin käytettävissä olevien tehokkaiden hoitomuotojen piiriin. Väestön terveyden parantuminen, terveyserojen kaventuminen ja niiden myötä hoidon tarpeen vähentyminen luovat pohjan taloudellisesti kestävälle toiminnalle.

Onko hallituksen tavoitteena mahdollisimman toimintakykyinen, kuntoutunut kansalainen?

Suomessa ei ole 25 vuoteen ollut sellaista hallituskokoonpanoa, jolla olisi ollut yhteinen tahtotila tehdä koko maahan vahva sosiaali- ja terveyspalveluiden rakenne, jolla kyettäisiin vahvistamaan ennaltaehkäisyä painottava alueellisten palveluiden kehittäminen.

Nykyinen monikanavainen (asiakas, kunta, Kela, vakuutusyhtiö) rahoitus on tehnyt kehittämisestä hyvin vaikeaa. Tämän vuoksi pidän avainasemassa rahoituksen selkeyttämistä.

Valitettavasti en usko, että Keskustan hajautettu maakuntamalli, jota itsekin kannatan, takaa oikeudenmukaisuutta ja tasapuolisuutta, kun se on nyt koplattu yhteen kokoomuksen tahtoman yksityistämisen kanssa. Kokoomuksen malli ei aja kansalaisten yhdenvertaisuutta ja suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan etua. Tosin paljon on keskustankin vaikutuspiirissä yksityisiä lääkäriasemia, joilla on oma lehmä ojassaan ja halua saada veroeuroja ohjattua kassaansa enenevässä määrin. Jos kokoomuksen tahto todellakin toteutuu, niin tulemme näkemään julkisten varojemme menevän yhä enemmän veroparatiiseihin ja Suomen rajojen ulkopuolelle kansainvälisten terveysyritysten kautta.

Jos tulevaisuudessa selvästi nykyistä suurempi osuus palveluista tuotetaan markkinaehtoisesti, tarvitaan keinoja yhteiskunnan tilaamien palvelujen laadun ja oikean kohdentumisen varmistamiseksi. Yksityisiä varten tarvittaisiin todella luja valvonta- ja ohjausjärjestelmä. Myös kustannusten huomattava kasvu on riskinä.

Rahoituksen muuttaminen yksikanavaiseksi on tärkeä asia sote-uudistuksessa. Tällä hetkellä meillä on erilliset rahoitusjärjestelmät kunnallisille palveluille, työterveyshuollolle ja yksityisille lääkäripalveluille. Tulevaisuuden kannalta ongelmallista on jos näiden palvelukyky kulkee edelleen eri suuntiin ja lääkärikäyntien kohdentumisongelma kärjistyy entisestään. Kuinka tällöin turvataan sujuvat palvelu- ja hoitoketjut ja lähipalveluiden laatu ja saatavuus koko Suomessa?

Rahoitusjärjestelmän yksikanavaisuudella, läpinäkyvyydellä ja ohjattavuudella vältyttäisiin siltä, että nykyisin esimerkiksi lonkkaleikkauksen jälkeen henkilön palveluiden maksajataho vaihtuu keskimääräin 22-43 kertaa ja pahimmillaan jopa 537 kertaa (asiakas, kunta, Kela, vakuutusyhtiö). Suurimman osan kustannuksista maksaa kunta mutta nykymallilla läpinäkyvyys muiden rahoittajien kustannuksiin ja kokonaiskustannuksiin katoaa.

Suomalaisen yhteiskunnan pärjääminen globaalissa maailmassa on riippuvainen ihmisten terveydestä ja toimintakyvystä. Pienituloiset, kuten työttömät sairastavat työllisiä enemmän ja voivat huonommin. Tutkimusnäyttöä on myös pienituloisuuden yhteydestä varhaiseen kuolleisuuteen. Pienenä kansana meillä ei ole varaa menettää osaa kansalaisista, vaan kaikki on pidettävä mukana tasa-arvoisin edullisin julkisin palveluin.

P.s. Ruotsin valtiontalouden tarkastusviraston raportti sikäläisestä sote-valinnanvapausmallista kertoo, että valinnanvapauden myötä perusterveydenhuollon saatavuus parani, mutta lähinnä niillä, joiden hoidon tarve on vähäinen ja joiden sosioekonominen asema on korkea. Paljon hoitoa tarvitsevien asema on jäänyt huonoksi. Kustannuksissa on kasvupaineita, alueiden väliset erot eivät ole vähentyneet ja innovoinnin ja kehittämisen tavoitteet eivät ole juuri toteutuneet.

Lukaise:

Sote, Ruotsin malli ja valhe valinnanvapaudesta

Keskusta ja Perussuomalaiset nielaisivat Kokoomuksen yksityistämishankkeen