Satu Taavitsaisen blogi
Vahvan on tuettava heikompaa - Näin minusta tuli demariKeskiviikko 6.1.2016 Lähdin työharjoitteluun Kaliforniaan vuonna 1999. Olin tuolloin 22-vuotias ja opiskelin sosionomiksi Diakonia-ammattikorkeakoulussa Pieksämäellä. Harjoittelupaikkoina olivat Los Angelesin lähellä Pelastusarmeijan kodittomien turvakoti, pahoinpideltyjen naisten ja lasten turvakoti ja lastensuojelutoimisto. Asuin tätini luona Orange Countyssa, joka tunnetaan muun muassa Disney Landin huvipuistosta.Lisäksi tein katutyötä katolisen kirkon työntekijöiden kanssa Los Angelesin Skid Rown alueella, joka on yksi suurimmista köyhien asuinalueista Yhdysvalloissa. Ränsistyneistä kerrostaloista leviää kuvottava haju. Jalkakäytävät ovat täynnä vieri vieressä istuvia miehiä, naisia, lapsia, vanhuksia ja vammaisia ihmisiä alustanaan muovipressu tai pahvinpalanen sekä vieressään kaupan pihalta varastetut ostoskärrit, joissa ihmisten vähäinen omaisuus on mukana. Huumejengiläiset tarkkailivat meitä mustista maastureistaan. Alue sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Hollywood Boulevardin ja Beverly Hillsin loistosta. Kävin sielläkin ja huomasin, kuinka varakkaat joutuvat aitaamaan asuinalueitaan, ja vartijat kiertävät taloja yötä päivää estääkseen köyhiä ryöväämästä rikkaiden jääkaappeja. Myös sikäläinen koulujärjestelmä tuli tutuksi. Kuumia työmaaparakkeja hiekkakentällä ja lounaaksi lapset saivat ostaa ranskalaisia. Opetuksen tasoero oli kuin yöllä ja päivällä suomalaiseen verrattuna. Ronski miehinen kulttuuri näyttäytyy Kaliforniassa perheväkivaltana. Turvakodit ovat salaisissa paikoissa, jotta niihin ei tunkeuduta aseiden kanssa. Edelleenkin minulla on tallessa hätäpuhelun äänite, jossa lapsi soittaa hätäkeskukseen saadakseen apua äidilleen, jota isä pahoinpitelee. Sitä ei pysty kuuntelemaan saamatta sydänoireita. Päätin, että tulen tekemään kaikkeni sen eteen, että Suomi ei muutu amerikkalaiseksi ”pelastukoon ken voi” -yhteiskunnaksi. Tultuani takaisin Suomeen luin joululomalla kaikkien puolueiden periaateohjelmat. Tammikuussa 2000 marssin SDP:n Etelä-Savon piiritoimistoon ja hämmästytin työntekijät. En halunnut tarjottuja esitteitä, sanoin vain, että olen valmis laittamaan nimen paperiin saman tien. Ex-toiminnanjohtaja Voitto Lyytikäisen ja minun ystävyys on jatkunut siitä saakka. Tämä 16 vuoden matka on ollut mieluisa ja opettavainen, ja mikä parasta, sitä ei ole tarvinnut tehdä yksin vaan yhdessä ihmisten kanssa. Ajattelussani on vahvistunut se, että Suomen suurin sekä sisäisen että ulkoisen turvallisuuden uhka on eriarvoisuuden kasvu. Meidän tulee estää ihmisten jakaantuminen hyvä- ja huono-osaisiin sekä sisäisesti omien kansalaistemme keskuudessa että rajojemme ulkona muualla maailmassa. Toivon menettäminen aiheuttaa epätoivoisia tekoja. Hyvinvoivan enemmistön katsetta on saatava käännettyä heikompien suuntaan. On opittava paremmin ymmärtämään, miten toistuvat kolhut ja pitkään jatkunut työttömyys ja köyhyys ihmiseen vaikuttavat. Yrittäkäämme katsoa myönteisesti huomiseen ja luottaa elämään, toivoon ja tulevaisuuteen. Haudataan mennyttä ja luodaan uutta tänä vuonna. Armollista ja lempeää vuotta 2016! |

Lähdin työharjoitteluun Kaliforniaan vuonna 1999. Olin tuolloin 22-vuotias ja opiskelin sosionomiksi Diakonia-ammattikorkeakoulussa Pieksämäellä. Harjoittelupaikkoina olivat Los Angelesin lähellä Pelastusarmeijan kodittomien turvakoti, pahoinpideltyjen naisten ja lasten turvakoti ja lastensuojelutoimisto. Asuin tätini luona Orange Countyssa, joka tunnetaan muun muassa Disney Landin huvipuistosta.